torstai 30. heinäkuuta 2009

Niin monta totuutta

En muista enää, mistä tämä kirja on hyllyyni joutunut. Kirjoittaja on His Divine Grace A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada, joka on Veeda-filosofian, -uskonnon ja -kulttuurin sanansaattaja. Tämä Elämän tiede koostuu hänen ja oppilaiden välisistä keskusteluista, kirjeenvaihdosta tiedemiehen kanssa joka väittää ettei Jumalaa ole (kirjan mielenkiintoisin osa), tieteellisistä kirjoituksista anti-aineellisista maailmoista ja eri planeettajärjestelmistä. Lisäksi mukana on keskusteluja amerikkalaisen Bob Cohenin kanssa, joka esittää kysymyksiä, tarkoituksenaan oppia tästä uskonnosta/filosofiasta ja tulla sen "opetuslapseksi".

Lukemista jäi lähinnä hyvin hämmentynyt olo, kuten aina kun tutustuu täysin uudenlaiseen ajatusmaailmaan. Tämä filosofia on paikoin hyvin tuttua ja helposti hyväksyttävää, mutta paikoin aivan käsittämätöntä ja jopa pelottavaa - eihän näin voi elää! Mutta toisaalta tässäkin uskonnossa kaiken takana on yksi Jumala, ja se on lohdullista. Mielestäni jumalan nimiä voi olla lukemattomia (ja onkin), mutta loppujen lopuksi ne kaikki ovat kuitenkin vain se yksi ja ainoa. Siihen on turvallista luottaa.

En tykkää

30.heinäkuuta.2009

Ei ehkä pitäisi arvostella kirjaa, josta luultavasti ei ole ymmärtänyt mitään - sehän ei ole kirjan vaan lukijan vika. Mutta lukijana voin kai todeta, että mielestäni Milan Kunderan Elämä on toisaalla on jotensakin tympeä kirja. Ainoastaan kirjan nimi herätti jonkinlaista sympatiaa, itsestäkin tuntuu joskus siltä.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Synkkiä kohtaloita

Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo on kirjoitettu vuonna 1960, ja takavarikoitiin KGB:n toimesta vuonna 1961. Se julkaistiin Euroopassa ensimmäisen kerran vuonna 1980, suomeksi 1984.

Tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliitoon, toisen maailmansodan vuosiin 1942 ja -43. Vaikeaksi kirjan lukemisen tekevät taas kerran venäläiset nimet, joita jokaisella henkilöllä on enemmän kuin tarpeeksi, on aina mahdotonta muistaa, kenestä nyt puhutaan.

Mutta helppo ei ole sisältökään. Harvoin olen lukenut yhtä karua kertomusta niin monien ihmisten kauheista kohtaloista. Kirjan tapahtumissa on vain erittäin vähän hyvää, jos ollenkaan. Todella ahdistava kirja, jota joskus melkein pelotti lukea, kun kerrottiin maailmasta, jossa yksi sana saattaa johtaa ihmisen tuhoon, toisaalta myös nostamisen kunniaan. Mutta sitä tapahtui harvoin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Täyttymätön rakkaus

Lilli Prometin kirja Eikä rakkaus täyty (Primavera) on kirjoitettu vuonna 1977, minun hyllyssäni se on odottanut lukijaa vuodesta 1981 saakka. Kirja kuuluu Neuvostokirjallisuutta-sarjaan.

Tarinan päähenkilö Saskia lähtee seuramatkalle Italiaan. Samaan seurueeseen kuuluu yllättäen hänen nuoruudenrakastettunsa. Matkan aikana Saskia ja Märten muistelevat nuoruuttaan ja elämäänsä muutenkin, heillä kummallakaan ei ole ollut helppo elämä.

Kirja päättyy haikeisiin tunnelmiin kun palataan taas kotiin. Kaiken kaikkiaan kirjasta kuitenkin jäi mukava jälkimaku.

Loistava Stieg Larsson -trilogia

26. heinäkuuta 2009

Stieg Larssonin trilogiaan kuuluvat kirjat Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti. Säästin kirjat sellaiseen ajankohtaan, että pystyn lukemaan ne jotakuinkin keskeytyksettä, ja se oli hyvä ratkaisu. Kirjat oli pakko ahmia toinen toisensa perään. Kakkososan loppupuolen muutaman kymmenen sivun ajan taisin ajoittain unohtaa hengittää - ja sitten taas piti haukkoa henkeä. Kolmannessa osassa vauhti sen kuin kiihtyy.

Ensimmäisestä osasta on jo tehty elokuva, odottelen sen siirtymistä DVD:lle. Epäilemättä muistakin osista tullaan vielä elokuva tekemään.

Kirjoissa on loputon määrä yllätyksiä, jotka saavat haukkomaan henkeä, ja sitten niin paljon toimintaa, että lukija taas ei muista hengittää. Kirjan rakenne koostuu suhteellisin lyhyistä, eri henkilöiden tekemisiä kuvaavista jaksoista, joista yksikään ei ole yhdentekevä juonen kannalta, vaan jokaisessa tapahtuu.

Mutta minun sanat eivät riitä kertomaan, nämä kirjat jokaisen on luettava itse!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Jälleen yksi ennakkoluulo vähemmän

En ole lukenut aikaisemmin Pirkko Saision kirjoja, syynä yksinkertaisesti se, että olen ajatellut etteivät ne ole minun makuuni. Siinäpä erehdyin.

Kohtuuttomuus on erikoinen kirja sillä tavoin, etten pysty sijoittamaan sitä oikeastaan mihinkään - se vain oli hyvä. Paikoitellen niin tosi, että nauratti, ja joskus itketti. Tyyli oli erikoinen, kappaleet lyhyitä ja uusi kappale alkoi usein samoin sanoin joihin edellinen loppui. Mutta siihen tottui, ja tarina imaisi mukaansa. 

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Tätä lisää

Kyllä näitä löytöjä tuosta kirjaston pinosta vaan kertyy. Petri Tammisen Mitä onni on on sekä hauska että syvällinen kirja. Kirjailija saa vaimoltaan idean kirjoittaa kirja onnen olemuksesta, ja mies ottaa kaverinsa mukaan kuvittamaan kirjaa.

Kaverukset lähtevät sitten onnea etsimään. Lukijalle pyrki tosin melkein alusta asti mieleen ajatus, jonka päähenkilölle halusi sanoa: ei onnea pidä etsiä mistään ulkopuolelta, kyllä se ihan oikeasti on ihmisessä itsessään ja yllättävän lähellä - ja että sen kadottaminen on helpompaa kuin löytäminen.

Tammisen muut kirjat laitetaan lukulistalle, tämä on hänen seitsemäs kirjansa. Kirjailija on ilmeisesti ollut vain minulle tuntematon, hänen edellinen kirjansa Enon opetukset on ollut Finlandia-ehdokkaanakin.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Hyytävää jännitystä

20. HEINÄKUUTA 2009
Douglas Preston & Lincoln Child ovat aloittaneet trillerisarjan, jonka pääosassa on salaperäinen FBI-agentti Pendergast. Ihmeiden kabinetti on sarjan ensimmäinen teos, ja alku vaikuttaa kieltämättä lupaavalta. Jännitystä riittää, joskus jopa hieman turhan yksityiskohtaisesti kuvattuna (mutta tähänhän CSI meitä on totuttanut...).

Historiaa, mysteereitä, epäilyksiä moneen suuntaan, kaikki on kohdallaan.

Seuraava osa suomennetaan kuulemma ensi vuonna, sen nimi on Still Life with Crows. Sitä odotellessa siirrytään muiden kirjojen pariin.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Että semmoinen kulttikirja

Tämä Alexander Mccall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarja on kuulemma saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen fanikerhoineen. Ihmettelen vain kovasti, miksi.

Tämä Onni ja siniset kengät oli ehkä piirun verran järkevämpi kuin Kigalin kakkukauppa, mutta vain piirun. Teetä juodaan kummassakin, tässä "tutkitaan" ihmisten ongelmia oikein virallisesti yksityisetsivänä, ja siinäpä se sitten onkin.

Kertakaikkisen yhdentekevä kirja, ja eräänlainen helpotus - nyt tiedän, mitä sarjaa minun ei tarvitse lukea, vaan voin käyttää aikani parempaan.

Miellyttävä yllätys

17. HEINÄKUUTA 2009
Mikko Reitalan Tähtihetki on myös yksi kirjaston "satunnaisotannasta", eli kirja jota luultavasti en olisi tullut muuten lukeneeksi. Kirjan kuvailu ei ollut mitenkään kovin houkutteleva, ja minulla kun on noita ennakkoluuloja suomalaisia dekkareita kohtaan.

Reitala kuitenkin yllätti myönteisesti. Kirja oli kevyt ja helppolukuinen, ja juoni loppujen lopuksi melkoisen ovela, niin että viimeiset sivut piti ahmia saadaakseen selvyyden siihen. Paikoitellen päähenkilön tyhmyyttä lähentelevä sinisilmäisyys ärsytti, mutta sellaisiahan me enimmäkseen olemme, viattomat ihmiset.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Parempi novellikokoelma

Sari Mikkosen novellikokoelma Pääkatkaisija oli edelliseen lukemaani Maarit Verrosen novellikokoelmaan verrattuna melkoisesti parempi. Novellit alkoivat ja päättyivät, ja niissä oli sisältöä, joissakin todella paljonkin.

En ehkä kuitenkaan ole varsinainen novellifani, ehkä en osaa edes lukea niitä oikein. Olen paksujen kirjojen ystävä, mutta tämä kirja antoi vähän osviittaa siitä, että kyllähän näitäkin voisi lukea, ja ehkä vielä paremmin keskittymällä.

Koskettavaa

16. HEINÄKUUTA 2009
Katri Lipsonin Kosmonautti on pieni, surullinen, koskettava kertomus suuresta haaveesta, sen kariutumisesta, rakkaudesta, kuolemasta ja surusta. Toivo jää kuitenkin jäljelle, koska tarina ei kerro loppuaan, jokainen saa sen itse mielessään päättää. Hieno kertomus.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Eh!

Gaile Parkinin Kigalin kukkakauppa oli mielestäni lähes loppusivuille asti ehkä typerin kirja jota koskaan olen lukenut. Yleensä en halua kertoa kirjan juonta kenellekään etukäteen, mutta tämä on lyhyesti kerrottu, ja ehkä se estää jotakuta lukemasta tätä kirjaa, koska se ei kannata.

Eh? Kirjan päähenkilö Angel valmistaa kotonaan mitä upeampia kakkuja tilauksesta. Hänelle tulee asiakas, Angel keittää tälle ensin maustettua maitoteetä, ja tarjoaa sitä leivosten kera, elleivät lapset ole ehtineet syödä kaikkea. Eh, sitten he istuvat keskustelemaan tilauksesta ja kuinka ollakaan, asiakas tulee paljastaneeksi syvimmät salaisuutensa Angelille, joka puhdistaa silmälasejaan ja kyselee lisää - eh? Tämä toistuu monen erilaisen ihmisen ja monen erilaisen kakun ympärillä. Välillä Angel heiluttelee jotain kasvojensa edessä, koskaa kärsii kuumista aalloista.

Ärsyttävää olivat nämä jatkuvat samojen tapahtumien toistot. Mutta eh... kertomuksissaan asiakkaat toinen toisensa perään toivat esille Afrikan ja erityisesti Ruandan ongelmia, joista olemme lukeneet. Henkilökohtaiselle tasolle vietynä ne kyllä vaikuttivat todemmilta ja aidoilta, mutta koska ne kaikki oli kuorrutettu loputtomaan sinipunaiseen sokerikuorrutukseen, ei sekään oikein auttanut tekemään tästä kirjasta hyvää. Eh! Angel itse on kyllä hyvä ihminen, jos sellaiseksi katsotaan henkilö, joka katsoo oikeudekseen sekaantua jokaisen kaupunkilaisen elämään - toki aina hyvää tarkoittaen, ja tietysti aina onnistuen. Kirja päättyy kuvaukseen häistä, jotka Angel järjesti ystävälle, joka ei itse olisi häitä pystynyt järjestämään, ja silloin jopa minun kyynisyyteni alkoi rakoilla. Mutta eh! jos joskus vielä avaan kirjan, jossa joka toinen repliikki alkaa Eh?, Eh! tai vain Eh, suljen kirjan saman tien.

Viimeinen tällä erää

Tällä erää viimeinen Fred Vargasin kirja, Sinisten ympyröiden mies, palasi jälleen komisario Adamsbergin tutkimuksiin. Omalaatuinen komisario toimii kuten ennenkin, ajattelemalla, ja sitä tarvitaan kun kyseessä on todella solmuinen juttu.


Vargas on kirjoittanut kaikkiaan 14 kirjaa, niistä kuusi on suomennettu. Ikimetsän sydän täytyy siis hankkia käsiinsä heti kun kirjasto taas aukeaa.

Ne nyt vaan on niin hyviä...

... nämä Fred Vargasin kirjat. Nyt oli vuorossa Ei takkaa, ei tupaa, päähenkilönä tällä kertaa Louis Kehweiler, entinen valtion virkamies joka mielellään tutkii myös rikosjuttuja. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluu myös lahon talorähjän neljä asukasta, jotka tulivat tutuksi jo kirjasta Pystyyn, kuolleet! 

Tutkimukset tapahtuvat jälleen inhimillisyyden nimissä, halutaan auttaa pulaan joutunutta, jonka mahdollinen syyllisyys tosin epäilyttää kaikkia. Osin poliisin kanssa yhteistyössä, osin heidän tietämättään tutkimuksia jatkavat kaikki talon asukkaat Louisin mukana, ja niin syyllinenkin lopulta ratkeaa.

Jäljellä kotona on vielä yksi Vargas, olin ajatellut jättää sen myöhemmäksi, mutta tästä pääsi niin hyvään makuun, että taidan jatkaa sillä viimeisellä saman tien.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Tsjaa...

Torben Munksgaardin kirja Retrograd: kummallinen tarina miehestä joka nuortuu vaikutti esittelyn perusteella todella mielenkiintoiselta, "... kevyenkarkea kiepautus tarkkanäköisen huumorin ystäville."

Päähenkilönä on viisikymppinen tavallinen mies, joka ikääntymisen sijasta huomaakin alkaneensa nuortua. Ajattelin, että onpa mielenkiintoista lukea miehen viisikymppiskriisistä, mahtaako olla samanlaista kuin naisilla (siitä tiedän kaiken).

Noh... oma kriisini on kyllä mukavampi kuin tässä kuvattu. Huumoria tässä oli hyvin pieninä pisaroina satunnaisesti - en ehkä ollut tarpeeksi tarkkanäköinen. Eikä tässä mistään nuortumisesta ollut kysymys, tälle on olemassa vanha nimitys, joka kertoo kaiken: viidenkympin villitys. Ehkä tässä tosin laajemmassa mittakaavassa kuin normaalisti. Pukeutumistyylin ja kampauksen muutokset sekä kapakkakierrokset koettiin, mutta sen lisäksi vielä muutakin. Mutta tekikö muutos onnelliseksi? Se ei ainakaan minulle selvinnyt. Ehkäpä -75 syntynyt kirjoittaja on liian nuori ymmärtääkseen, miltä viisikymppisestä tuntuu.

P.S. marraskuussa 2012 tämä kirja sattui silmään kirjaston poistohyllyssä. Ei syyttä.

Taas hyvä Vargas

Lainasin kirjastosta kolme vanhempaa Fred Vargasin kirjaa, niistä ensimmäisenä oli vuorossa Pystyyn, kuolleet! vuodelta 2002. Tykkäsin ihan yhtä paljon kuin parista aiemmin lukemastani uudemmasta kirjastakin.

Vargasin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, hyvin kuvattuja ja dialogi loistavaa. Ympäristö ja elämäntapa on jotenkin niin kovin ranskalainen - sanoo hän, joka ei tunne Ranskaa muuta kuin kliseistä - tai kirjoista.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Merkillinen kirja - ja taas löytö

13. HEINÄKUUTA 2009
David Mitchellin Pilvikartasto vie lukijan ihmeelliselle matkalle vuosisatojen läpi. Päiväkirja, jota amerikkalainen notaari pitää Tyynenmeren matkallaan 1800-luvulla; kirjeet, joita englantilainen nuorimies kirjoittaa ystävälleen Belgiassa 1930-luvun alussa; kertomus innokkaasta lehtinaisesta 1970-luvun USA:ssa; brittiläisen kustantajan hurja pakomatka 2000-luvun taitteen Englannissa; kuulustelu, jolla selvitetään tulevaisuuden tarjoilijakloonin elämää; erään Zacharyn elämäkerta maailmantuhon jälkeiseltä Havaijilta.

Jo "ensimmäisellä kierroksella" nämä tarinat nivoutuvat toisiinsa, ja vielä enemmän, kun palataan käänteisessä järjestyksessä loppua kohti takaisin Tyynenmeren purjehdukselle. Viimeisillä sivuilla tulee myös selkeästi ilmi yksi tarinan totuuksista amerikkalaisnotaarin mietiskellessä, miten tästä maailmasta voi saada hyvän. Samat teemat ovat olleet esillä kaikkina aikoina ihmiskunnan historiassa ja tulevat ilmeisesti olemaan myös tulevaisuudessa.

Kirjan keskimmäinen osa, jossa Zachary kertoo elämäntarinaansa, on kirjoitettu niin ihmeellisellä kielellä, että sen lukeminen oli melkoisen vaivalloista. Sanoja oli muutettu, yhdistetty toisiinsa ja keksitty, ajoittain oli vaikea käsittää mistä oli kyse. Kaikki muutkin osat on kirjoitettu ajalle tyypillisellä kielellä, joten yksien kansien välissä on todella viisi erilaista maailmaa - vaikka kaikki lopulta samanlaisia.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Perusdekkari

Timo Sandbergin Pirunpesä on aika tyypillinen suomalainen rikosromaani, pääosassa rikosylikonstaapeli Taru Lund.

Kirjan tapahtumat pyörivät huumeiden ja erään lastenkodin ympärillä, murhiakin tapahtuu. Kuitenkin aika tapahtumaköyhä tarina, joka etenee verkkaisesti ratkaisuunsa. Ei huono, mutta ei mikään helmikään.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Niks - ei mitään

Joko loma on pehmittänyt pääni, niin että en ymmärrä, tai sitten Maarit Verrosen novelleissa ei todellakaan ole mitään ymmärrettävää. (Todennäköisesti kyseessä on ensimmäinen vaihtoehto...)

Normaalia elämää sisältää parikymmentä muutaman sivun novellia. Keskenään niillä ei käsittääkseni ole mitään tekemistä, vaikka ne on jaoteltukin alaotsikoiden alle - jotka nekään eivät kerro minulle mitään. Sinänsä juttuja oli mukava lukea, mutta teksti kulkee päätymättä mihinkään.

Hyvää SaPo-laatua

Thomas Kangerin Sunnuntaivieras on ihan kelvollinen dekkari, pääosassa suomalaissyntyinen rikostutkija Elina Wiik, joka toimii Västeråsin poliisissa.

Tutkimuskohteena on pian vanheneva murha, jota Wiik alkaa tutkia eräänlaisena palveluksena entiselle kollegalleen. Samaan aikaan tapahtuu myös toisaalla, kun adoptoitu tyttö alkaa etsiä oikeita vanhempiaan. Viime hetkillä asiat ratkeavat, vaikka ei välttämättä Wiikin toivomalla tavalla.

Leo Tolstoin viimeinen vuosi

11. HEINÄKUUTA 2009
Jay Parinin Viimeinen asema: Romaani Leo Tolstoin viimeisestä vuodesta on kaikin puolin hyvä kirja. Se perustuu Tolstoin itsensä, hänen perheensä ja läheistensä päiväkirjamerkintöihin ja kirjeisiin. Mielenkiintoista on, että tyyli muistuttaa niin kovasti venäläistä kirjallisuutta, on vaikea uskoa että kirjoittaja onkin nykypäivän amerikkalainen. Tähän tietysti vaikuttaa se, että mukana on suoraan alkuperäisiäkin tekstejä mm. Tolstoilta itseltään.

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Ei selvinnyt tästä(kään)

Armas Alvarin ja Jarkko Tontin toimittama novellikokoelma Miehen rakkaus ei tehnyt edelleenkään selväksi, mistä siinä oikein on kysymys, miehen rakkaudessa siis. Liekö yhtä vaikeaselkoinen aihe kuin naisen logiikka.

Tarinat olivat hyvin erilaisia, parhaana jäi mieleen Hannu Luntialan Kun sauna menee haaleaksi - sen suomalaisemmaksi ei tunnelma voi tulla. Antti Nylénin Merkintöjä ja kysymyksiä tuntemattomasta on taas aivan käsittämätöntä potaskaa, anteeksi vain... Matti Röngän Suojelija ehkä sympaattisin novelleista.

Muita kirjoittajia ovat Joel Haahtela, Juha Hurme, Joonas Konstig, Tomi Kontio, Riku Korhonen, Markku Pääskynen, Hannu Raittila, Esa Sariola, Jussi Siirilä, Jussi Valtonen ja Paavo Westerberg.

Outo juttu

10. HEINÄKUUTA 2009
Niall Griffiths'in Rääpäle on outo kirja. Hyvä mutta outo. Kertojana on jälkeenjäänyt nuori mies, joka muuttaa koiransa kanssa kesäksi enonsa tilalle tämän vaimon itsemurhan jälkeen.

Kerronta on täysin omalaatuista, pojan päässä pyörii kummia asioita, eniten silloin kun hän saa kaatumatautikohtauksen, mutta muulloinkin.

Vaikka lähtökohta elämään ja monet tapahtumat ovat kaikkea muuta kuin hyviä, poika löytää lopulta onnensa.

Kovaa peliä Washingtonissa

10. HEINÄKUUTA 2009
David Baldaccin kirjassa Pelurit olisi ollut aineksia pariin muuhunkin kirjaan, niin monta juonta tähän yhteen oli punottu. Ja varmaan jatkoa seuraa, koska yksi juonista jäi pahoin kesken.

Välillä puuduttavankin monimutkainen tarina on kyllä hyvin kirjoitettu, ja tämä "Kameliklubi" oli yllättävä kokoonpano ratkomaan näinkin isoja asioita, tyypit olivat melko omalaatuisia, kukin tavallaan.

Olen aikaisemmin lukenut yhden Baldaccin hollanniksi (siitä en tykännyt) ja omassa kirjastossa näyttää olevan vielä yksi lukematon. Saatanpa lukea sen joskus vuorollaan, mutta lempikirjailijaksi tästä ei ole.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Loistava!

Haruki Murakamin Kafka rannalla on ehkä oudoin kirja, jonka olen lukenut - ja yksi parhaista. Todelliset tapahtumat lomittuvat jonkun toisen todellisuuden kanssa, mutta niin, että kaikki tuntuu yhtä järkevältä - tai yhtä järjettömältä. Samalla kirja on kuin jännitysromaani, loppu täytyy lukea ahmimalla jotta selviäisi mitä tulee tapahtumaan.

Henkilöt on kuvattu hienosti ja he ovat oikeastaan kaikki (Johnnie Walkeria lukuunottamatta) miellyttäviä tuttavuuksia. Dialogi on aina hyvää, joskus hykerryttävän hauskaa, joskus kovin vakavaa ja syvällistä.

Kaiken kaikkiaan aika lailla täydellinen kirja.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Hieno lapsuuskuvaus

Tomek Tryznan Mene, rakasta perustuu pitkälti hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa 50-luvun Puolassa.

Päähenkilö on 11-vuotias Romek, joka yrittää kaikkensa jotta perhe vaurastuisi, koska Romek ottaa syyn köyhtymisestä omille niskoilleen.

Pojan mielikuvitus lentää, ja välillä hän onnistuukin pyrkimyksissään, mutta elämä menee taas nopeasti alamäkeä. Romek ei lannistu, vaan aina on edessä uusi alku ja uudet ideat.

Todella hieno kirja, josta jäi hyvä olo.

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Ei ymmärrä...

Joonas Konstigin novellikokoelma Ahneet ja viattomat ei kyllä napannut missään kohdin. Kaipa sitä on liian vanha ja nainen ymmärtämään nuorten miesten sielun liikkeitä, vaikka Konstig itse ilmoittaakin olevansa mies, jolla on naisen aivot ja miehen sisäeritys. Ehkä se on sitten se sisäeritys joka tässä on päässyt voiton puolelle.

Ruotsalaistrilleri

7. HEINÄKUUTA 2009
Kyllä ne vaan ruotsalaiset osaa tämän jännärien kirjoittamisen. Ensin arvelutti, kun kannessa mainittiin kirjan olevan poliittinen trilleri, niistä kun en kauheasti perusta, mutta tämä Thomas Bodströmin Pakenija oli paljon muutakin, vaikka politiikkaa taustalla pelattiinkin.

Kirjoittaja on itse ollut poliitikko ja jopa oikeusministeri, joten hän tiennee mistä kirjoittaa. Kirjan oikeusministeristä en menisi niin takuuseen...

Henkilöt ehtivät tulla tutuiksi, kerronta oli mukavasti etenevää ja loppua kohti jännitys tietenkin tiivistyi. Ihan jees, tämä kirja.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Välipaloja

En ole aikaisemmin lukenut Michael Connellyn kirjoja, ja Musta kaupunki jäänee ainoaksi sitä lajia. Ei huono, mutta ei mitenkään erityinenkään poliisijännäri. Juoni oli yllättävä, eikä kirjassa ollut mitään erityisen ärsyttäviä tekijöitä, mutta ei nyt vain oikein napannut.

Jason Goodwinin Käärmekivi osoittautui lähinnä ajan haaskaukseksi, haukotuttava kirja. Syynä oli ehkä minulle kirjoistakin ennestään outo ympäristö ja kulttuuri, 1838-luvun Istanbul. Päähenkilönä rikostutkimusta tekemässä eunukki (!) nimeltä Yashim Togalu. Että hohhoijaa....

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Sunnuntaikirja

Hankin Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin uunituoreena toukokuun lopulla, mutta siirsin sen lukemista sellaiseen ajankohtaan, että voin lukea sen kerralla. Ja mikäpä olisi parempi aika kuin kesäloman sunnuntai.

Kaksi vuotta sitten lukemani Tuulen varjo pomppasi kerralla parhaiden koskaan lukemieni kirjojen joukkoon, sinne aivan kärkipäähän. Muistan vieläkin sen uskomattoman onnen tunteen, jonka koin sulkiessani kirjan viimeisen sivun jälkeen. Tuntui että koko maailma muuttui kerralla paremmaksi - jos joku voi kirjoittaa tuollaisen kirjan, maailman on pakko olla hyvä paikka, ja tuntui etuoikeudelta että olin saanut lukea sen.

Siispä odotukset olivat todella korkeat aloittaessani Enkelipeliä. Ehkä vähän liiankin korkeat - eihän mikään voi olla täydellistä kahdesti. Aloitin hitaasti, maistelin joka sanaa ja lausetta, en halunnut menettää mitään tuosta nautinnosta. Alun jonkinlaisen vierastamisen tunteen jälkeen kirja alkoi palkita odotuksiani, mutta aivan eri tavalla kuin olin odottanut. Jos Tuulen varjo on päivä, tämä kirja on yö. Oli ensin vaikea hyväksyä, että nyt asiat eivät sujukaan hyvin ja onnellisesti, vaan synkkyys lisääntyy sivu sivulta. Mutta kun sen hyväksyi, kirjan joutuikin ahmimaan loppuun. Ja kannen sulkeuduttua saattoi taas huokaista - odotukset tulivat täytetyiksi. 

Enkelipeli päättyi siihen, mistä Tuulen varjo alkaa, Daniel Sempere on silloin pieni poika. Zafónilta on luvassa vielä kaksi kirjaa tähän "sarjaan". Toivoa sopii, että seuraava ilmestyisi nopeasti!

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Ensimmäinen löytö

Eipä tarvinnut montaa "satunnaiskirjaa" lukea, ennen kuin löytyi uusi mielenkiintoinen tuttavuus. Jorma Ranivaaran Asiakas Rydz on mieletön kirja monessakin mielessä. Kirjan päähenkilö tulee (mielestäni on koko ajan) hulluksi, hänen päiväkirjamerkintöjään ja haastattelujaan kirjaa ylös Backman, jonka olemassaolo tosin kirjan loppupuolella asetetaan kyseenalaiseksi - kuten kaikki muukin aikaisemmin kerrottu. Päähenkilö Rydz/Tamminen elää elämäänsä pääasiassa virtuaalisesti, internetin ja kuvankäsittelyn kautta.

Jos en inhoaisi sanaa "hulvaton", voisin käyttää sitä tästä kirjasta. Mieleen tulivat Arto Paasilinnan tyyli, paikoin myös Jari Tervon.

Keskisuomalainen oli päättänyt tämän kirjan arvostelun seuraavasti: "Romaani on vakava kannanotto todelliseen ongelmaan. Yksinäisyys, internet ja kuvankäsittely voi olla paha yhtälö ihmisen mielenterveyden kannalta." Hmm... yksinäisyys ja liika internet saattavat myös minun mielestäni olla henkisesti epäterveellisiä, mutta kuvankäsittely? No, ehkä sekin, jos mennään tämän kirjan mittasuhteisiin.

P.S. Ettei menisi pelkästään lukemiseksi Kieli ulkona, niin tein sitten tänään sen pääsiäis-, juhannus- ja kesäsiivouksen talossa. Aurinko pysyi poissa siihen saakka, kunnes lopetin ja menin terassille vilvoittelemaan. Vilvoittelu oli helppoa, auringon pikavierailusta huolimatta lämpöä oli vain 11 astetta. Seuraavana pilvisenä/sateisena arkipäivänä on sitten ikkunoiden pesun vuoro - ei kaikkea kerralla! Siivousapuna oli perinteisesti AC/DC sekä Aerosmith.

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Mitähän tästä nyt sanoisi...

Kun kirjailijan nimi on Diane Chamberlain ja hempeänvärisen kirjan nimi Varjo sydämessä, pitäisi kyllä tietää mistä on kyse. Ja sitähän se oli, puhdasverinen Naisten Romaani. Tämä on yksi niistä uutuuskirjoista, jotka lainasin summassa, ja kun olin päättänyt ne kaikki lukea, en antanut periksi.

Ei silti, juoni oli sen verran moninainen, että ei aika pitkäksi tullut, vaikka joissakin kohdissa kyllä huvitti se paatos, jolla asioita joskus kuvattiin. Kaikki oli ah, niin ihanaa tai voih, niin järkyttävää. Toivon todella, ettei kirjapinoon ole eksynyt toista tämän lajityypin edustajaa.

Vakantieklusjes eli lomahommia

Joskus (harvoin) minuunkin iskee valtava into TEHDÄ jotain, niin että saan jotain näkyvää aikaan. Tänä aamuna olin varautunut kylmään päivään, jonka ajattelin käyttää sisällä siivoamiseen. Ajattelin että voisi tehdä ne pääsiäi... siis juhannussiivot vihdoin, viedä matot pois kesäksi jne. - mielellään ennen syksyä siis. Mutta kuinka ollakaan, aurinko paistoi terassille tosi lämpimästi, vaikka varjossa olikin vilpoista pohjoistuulen ansiosta.

Niinpä sitten päätin vihdoin käydä tämän ongelman kimppuun:



Talon päädyssä, ensimmäisenä silmissä pihaan tullessa, on pitkään ollut erinäistä sekalaista puutavaraa. Mm. viime joulun joulukuusi, syreenistä leikattuja kuivia oksia, sekä vielä myös muutama paksu metrinen pätkä muinoin hävitetystä vuorimännystä. Lisäksi virttynyt mäntypöydän kansi sekä muuta lautatavaraa.

Poltin tiilisessä pihagrillissä kaikki oksat, jotka sain käsin katkottua, loput sahasin saunapuiksi. Polttelin niitä pikkuhiljaa samalla kun sahasin, ajattelin että ne ehkä haisevat palaessaan niin pahalle, ettei saunaan ole kiva mennä, mutta saunasta tuli tosi hyvä. Ja talon pääty näyttää nyt tältä:



Pääsin pitkästä aikaa leikkaamaan sieltä ruohonkin.

Takapihan puolikin siistiytyi aika lailla:



Olisin kyllä odottanut että hakattua ja sahattua puuta olisi tullut enemmänkin, mutta kaikki on tuossa etummaisessa rivissä polttopuita, lisäksi se reilu korillinen, jonka jo poltin saunassa.

Bonuksena päivän urakasta sain hyvän mielen lisäksi laatikollisen ihanalta tuoksuvaa tervaspuuta:



Toinen hakkuupölkyistä oli haljennut ja pilkoin loputkin. Pölkky taitaa alunperin olla peräisin Rovaniemeltä. Siinä on kyllä sytykettä pitkäksi aikaa. Lupasin päivän synttärisankarillekin siitä jonkun kalikan vietäväksi seuraavalla käynnillä Hymy

Lopputuloksena päivästä on särkevä kroppa mutta ah niin autuas olo saunan jälkeen. Ja väittäisinpä melkein, että tämä oli tähän mennessä kesän kuumin päivä!

torstai 2. heinäkuuta 2009

Synkkääkin synkempää

Cormac McCarthyn Tie on luultavasti synkin kirja jonka olen koskaan lukenut. Toisaalta se oli myös niin hyvä, että se piti lukea melkein yhdellä istumalla.

Tarinassa isä ja nuori poika vaeltavat kuolleessa, palaneessa maailmassa. Mitään ei ole jäljellä, vain tuhkaa ja raunoita. Samanlaisia vaeltavia ihmisiä näkyy vielä joskus, mutta keneenkään ei voi luottaa. Inhimillisyys on lähes kokonaan hävinnyt, sitä on enää isän ja pojan suhteessa ja pojan suhtautumisessa heidän tapaamiinsa muihin ihmisiin.

Tämän luettuaan voi oikeastaan vain toivoa, että jos tällainen tuho joskus maailman kohtaa, ei jäljelle jäisi enää ketään. Vai voisiko toivo kuitenkin säilyä, vaikka mitään muuta ei enää olisikaan?

Voi nyyh...


TORSTAI, 2. HEINÄKUUTA 2009

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on hieno kirja. Hauska, yllättävä ja hämmentävä, ja sitten vielä romanttinen, ihana ja itkettävä.

Kirjan pariskunnan Claren ja Henryn elämät nivoutuvat toisiinsa siitä lähtien kun Clare on kuusivuotias. Henry sattui silloin olemaan 36-vuotias. Hän on aikamatkailija, joka siirtyy ajassa eteen- ja taaksepäin satunnaisesti. Clare elää elämänsä normaalissa aikajatkumossa odottaen Henryä. Joskus odotus kestää viisi minuuttia, joskus kaksi vuotta.

Silmiini sattui netissä jonkun lukupiirin arviointi tästä kirjasta. Eräs - ehkä vähän kyyninen - arvostelija sanoi: "Minua kyllä hieman rasittaa se, että aina se on nainen, joka saa uskollisena odottaa, kun mies poukkoilee eri puolilla maailmaa tai tässä tapauksessa aikaa." Nii-in.... niin se on. Mutta toisaalta - joskus kannattaa odottaa.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Upea sarja

Diana Gabaldonin Muukalainen-sarjan päättävä Lumen ja tuhkan maa oli edelleen yhtä hyvä kuin kaksi vuotta sitten lukiessani sen ensimmäisen kerran hollanniksi. Siihen kului se kesäloma, mutta se kannatti - silloinkin. Olin silloin saanut luettua sarjan muut osat Muukalainen, Sudenkorento, Matkantekijä, Syysrummut ja Tuliristi ja tiesin että viimeisen osan suomennos ilmeistyisi vasta puolen vuoden kuluttua. Vieroitusoireiden välttämiseksi jatko oli saatava käsiin tavalla tai toisella, ja onneksi apua oli saatavissa.

Sarja kokonaisuudessaan on uskomaton saavutus: 6567 sivua mukaansatempaavaa tekstiä, jonka ote ei hellitä missään vaiheessa. Historiallisten tapahtumien keskipisteessä ovat Claire ja Jamie, ihana pari, joiden rakkaus "pysyy ja paranoo" värikkään kohtalon pyörteissä. Myönnettävä on, että tässä tapauksessa sorruin romanttiseen tarinaan ja nautin joka sivusta. Ikävä tulee näitä ihmisiä, ei voi mitään!