sunnuntai 24. elokuuta 2014

3 + 3 = 7,5


Sarah Lotz: Kolme
Ted Dekker: Kolm3

Luettavan kirjan valintaan vaikuttaa erittäin harvoin se, millainen kirja on ulkonäöltään. Toki onnistuneet ulkonäön panee merkille, ja se on kirjalle plussaa. Kun näin Sarah Lotzin uutuuden kirjastossa, luulin ensin että se on jonkinlainen kotelo - video? Pitihän se ottaa käteen ja huomata, että kirjahan se, mustat sivujen reunat vain hämäsivät.

Tarkat kirjaston naiset olivat sitten huomanneet, että kirja oli tutun näköinen ja löysivät hyllystä kymmenen vuotta sitten julkaistun Ted Dekkerin kirjan. Sitä on saatavana myös mustana, syynä kirjan kuvauksen mukaan se, että kirjassa mikään ei ole miltä näyttää, eivät siis kannetkaan.

Kirjoissa kuitenkin pääasia on kansien sisällä. Lotzin kirjan kuvaus vaikutti kovin lupaavalta ja juoni jännittävältä. Kirja oli kyllä kirjoitettu mielenkiintoisella tavalla. Sen sisällä oli ikään kuin toinen kirja, joka dokumentin tapaan kuvasi neljää lento-onnettomuutta ja niiden seurauksia erilaisista lähteistä saatujen artikkelien, haastattelujen, sähköpostien ja julkaisujen avulla. Jännittävän juonen punonnan jälkeen odotti jotensakin hyytävää loppuratkaisua, mutta minua loppu ei kuitenkaan oikein vakuuttanut, vaikka mielikuvituksellinen olikin. Ei silti huono, voin suositella luettavaksi.

Silti näistä kahdesta Dekkerin kirja oli se jännittävämpi, vaikka pääsi alun perin lukuun vain kansien perusteella. Olisin kovasti halunnut lukea kirjan kerralla loppuun asti, mutta välillä oli pakko nukkua ja loppuratkaisu jäi tähän aamuun. Juoni on silloin onnistunut, kun lukija lopussa ihmettelee, miten saattoi olla huomaamatta, mistä oikein on kysymys. Joku oli lukenut uudestaankin, eikä silti löytänyt viitteitä erikoiseen loppuratkaisuun. Tämä oli ensimmäinen lukemani Dekkerin kirja, ja niissä ilmeisesti on aina mukana jonkinlainen uskonnollinen ulottuvuus. Se nyt ei mielestäni kuitenkaan oikein jännäriin istu, mutta oli tässä sen verran vähäistä, ettei haitannut.

perjantai 15. elokuuta 2014

Ensimmäinen e-kirjani

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani

Leena Lehtolaisen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari, jossa tämä setvii ensimmäistä murhatapaustaan, sattui olemaan myös minun ensimmäinen luettu sähköinen kirjani. En edes muista, mistä se puhelimeeni on ilmestynyt, mutta ryhdyin lukemaan sitä "odotuskirjana". Eihän se ole hyvä tapa lukea, lukukertojen välillä saattaa mennä jopa viikkoja, henkilötkin saattavat unohtua välillä.


En silti usko että tämä ihan keskittyneesti luettunakaan olisi ollut mikään valtava elämys, onpahan perusdekkari jossa tapahtuu murha, jota setvitään ja lopulta ratkaistaan.

Kirjailija itse saapuu Kaustisen kirjaston vieraaksi tänä syksynä, pitänee kuitenkin mennä paikalle, onhan Lehtolainen toki tunnustettu dekkarikirjailija.

tiistai 12. elokuuta 2014

Ah, commissario...

Donna Leon: Pedon palkka  

Vaikka tunnen ihanan komisario Guido Brunettin kuin oman perheeni, on tunnustettava, että tutuksi hän on tullut saksalaisen (!) tv-sarjan eikä kirjojen kautta. Tämä taisi todellakin olla ensimmäinen Leonin kirja jonka luin. Se on sikälikin kummallista, että minusta tuli Donna Leon -fani oitis katsottuani dokumentin hänestä. Siinäpä nainen, joka elää oikeanlaista elämää - ja vielä Venetsiassa! 

Kirjoissa on enemmän syvyyttä kuin "pelkässä" dekkarissa, komisarion perhe on aina mukana kuvioissa hänen työnsä ohella. Leon rakastaa Venetsiaa, mutta ei ole sokea sen varjopuolille. Rikollisuus on tietenkin sitä,  mutta varsinkin myös rehoittava korruptio. Ajoittain ihmettelee, voiko se todella olla niin pelottavan räikeää kuin Leon kirjoittaa. 

Jo yhden luetun kirjan perusteella voi todeta, että saksalaiset ovat tehneet hyvää työtä televisiosarjallaan näistä kirjoista. Yleensä en pidä saksalaisista sarjoista, mutta näissä tunnelma on viimeistä piirtoa myöten niin italialainen, että unohtaa henkilöiden puhuvan saksaa. Toki Venetsian näkymien runsas esilläolo korostaa vaikutelmaa, sarja on kuvattu oikeilla paikoilla ja uskollisesti kirjojen henkeä noudattaen. Bruenetin seurassa saa viettää vielä monta hetkeä, vaikka sarjasta on jo uusinnatkin nähty, sillä Brunetti-kirjoja on suomennettu jo kaikkiaan 21 ja pari on vielä suomentamatta.

(Tähän on nyt paljon myöhemmin pakko lisätä nolo tunnustus: olen kirjoittanut lähes saman tekstin viime marraskuussa viime vuonna, kun todella luin ensimmäisen Leonin. Muisti, minne menet!)

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Kiuru ja Termiitti on ilmeisesti tyypillisempää Phillipsiä kuin ensimmäiseksi lukemani Murhenäytelmä, eikä niin kovin minun makuuni. Kiurun ja Termiitin perheen tarina on kuitenkin loistavasti kirjoitettu, kaunis ja mystinen. Henkilöt tulevat tutuiksi ja rakkaiksi, jopa niin, että huomasin seuraavana päivänä miettiväni, mitä heille nyt mahtaa kuulua, mietin mielessäni jatkoa tilanteelle johon kirja jäi. Aion kyllä lukea muutkin Phillipsin kirjat, tämä on laatukirjallisuutta.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Murhenäytelmä ja onni

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jälleen yksi Keltaisen kirjaston kirja, joka vahvistaa käsitystä tänä vuonna 60 vuotta täyttävän sarjan laadusta. Tämä on jotakuinkin täydellinen romaani, todellinen nautinto lukea.


Kirja perustuu tositapahtumiin, 1930-luvulla tapahtuneisiin murhiin ja neljää lukuunottamatta kirjan henkilöt esiintyvät omilla, todellisilla nimillään. Nuo neljä henkilöä ovat fiktiivisiä, samoin kuin todellisten henkilöiden ajatukset. Synkästä aiheesta huolimatta kirjasta ei jää ahdistava olo, vaan Phillips ikään kuin antaa murhien uhreille rauhan tällä kirjallaan.

Taustalla olevan synkän tarinan rinnalla kulkee kaunis rakkaustarina, oikeastaan kaksikin, mutta toista kuvataan enemmän. Muitakin onnellisia kohtaloita kirjasta löytyy, joten päällimmäiseksi tunteeksi kirjan loppuessa jää toivo, hyvä mieli ja kiitollisuus kirjasta.

maanantai 4. elokuuta 2014

Tietoisen läsnäolon harjoituskirja

Bob Stahl & Elisha Goldstein: Stressinhallinnan käsikirja - Tietoisen läsnäolon menetelmä

Tämä kirja on ollut minulla kauan luettavana, ja aion hankkia sen nyt itselleni, tämä oli lainassa. Kirja on käytännön työkirja, aloitin tekemällä kirjan harjoituksia kappaleen kerrallaan ja huomasin mm. kuinka paljon kirjoittaminen auttaa selvittämään omia ajatuksia, sillä tavoin löytää aivan uusia näkökulmia. Luin sitten muutaman viimeisen harjoituskokonaisuuden tehtäviä tekemättä, mutta tähän palaan vielä uudestaan, rauhassa ajan kanssa.

lauantai 2. elokuuta 2014

iKassi kännykälle

Tulin menneeksi Pirkan sivulle katsomaan ratkaisua, kun lehden viimeisin piilosana osoittautui aivan mahdottomaksi minulle. Siellä olikin myös aika paljon käsityöohjeita, kaikki ilmeisesti yhteistyössä Novitan kanssa. Sieltäpä osui silmään tämä jenkkikassiohje, jota oitis aloin toteuttaa käsillä olevista langoista. Kännykkäpussi on ollut todo-listalla pitkään, kun edellinen jäi pieneksi lisättyäni puhelimeen taustasuojan.

Itse ohjetta en edes vilkaissut, vaan aloin virkata kuvan ja puhelimen koon mukaan pohjasta lähtien. Punainen lanka lienee Tennesseetä, joka oli aivan liian paksua nro 2:n koukulle, mutta valkoinen Esito virkkuulanka taas sopi sille hyvin.


perjantai 1. elokuuta 2014

Taidetta ja totta

Riikka Pulkkinen: Totta
Kaskipuron koulu - Mestari K. ja viisi hänen oppilastaan

Niinan suosittelemana tartuin Riikka Pulkkisen kirjaan, vaikka olin sen tähän asti kiertänyt johtuen ennakkoluuloistani kotimaista kirjallisuutta kohtaan. Tiedän itsekin kuinka typerää se on, koska jokaisen kirjan oikea kieli on sen alkuperäkieli ja todellinen sisältö avautuu parhaiten juuri sillä kielellä, siksi nimenomaan pitäisi lukea kotimaista. Lisäksi tämä ennakkoluulo vie osan lukunautinnosta, koska kirjan alkuosa kuluu siihen kun odotan, että kirja jotenkin todistaisi minun ennakkoluuloni vääräksi olemalla kiinnostava. Yleensä näin sitten käykin, vaikka tämänkin kirjan kohdalla alkuun kritisoin mielessäni jotenkin negatiivista yleistunnelmaa. No, puhutaan ädin viimeisistä hetkistä ennen kuolemaa syövän ollessa jo pitkällä, ehkä tilanne ei ole omiaan aiheuttamaan suuria riemuntunteita kenenkään asianomaisen elämässä.

Tämä kirja ei minua kuitenkaan kielellä häikäissyt, vaikka sekin oli hyvää ja sujuvaa. Kirjan rakenne sen sijaan kuljetti lukemista vauhdilla eteenpäin, luin sen melkein yhdeltä istumalta viimeisenä, säältään epävakaisena kesälomapäivänä. Pidän tästä tyylistä käyttää kertojana useita henkilöitä, tarina saa sillä tavalla kuin itsestään lisää ulottuvuutta, laajenee ja säilyttää mielenkiintonsa.

Itkeäkin piti, äidistä luopuminen on edelleen koskettava aihe. Kuvaus siitä, kun tytär ja hänen tyttärensä valmistavat äidin ja mummun hautausta varten, oli kaunis ja liikuttava. Kirjan liikuttavuus riippuu aivan varmasti jokaisen lukija omasta elämänkokemuksesta, se mikä toista itkettää, jää toiselta huomiotta. Tämän kirjan kohdalla jäin miettimään myös omaa elämääni ja sen sisältöä - olenko edes elänyt?  Lukisinko kirjaa omasta elämästäni, vai hylkäisinkö sen tylsänä? No, onneksi sitä ei tarvitse kokeilla!

Etsiessäni teoksia Esa Riipan tuotannosta tuli vastaan tämä kirjanen, jonka Riippa ja neljä muuta Pentti Kaskipuron oppilasta ovat julkaisseet opettajansa kunniaksi järjestämänsä näyttelyn yhteydessä v. 1980.