sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Lyhyttä ja pitkää kerrontaa

   
Alice Munro: Nuoruudenystävä
Anthony Boerr: Kaikki se valo jota emme näe

Alice Munron novellit eivät ole mitään keveitä pikku lukuvälipaloja, vaan jokainen on ehjä ja painava kokonaisuus. Näitä ei oikeastaan edes pitäisi lukea yksi toisensa perään, vaan jokaiselle pitäisi antaa aikaa "asettua" ennen seuraavan lukemista, aivan kuten romaanejakin lukiessa. Silti yhden loppuessa on jo utelias jatkamaan eteenpäin seuraavaan tarinaan.

Anthony Boerrin kirjaa oli kehuttu kovasti loistavana lukuromaanina, ja se kyllä lunasti lupauksensa. Toisen maailmansodan aikoihin sijoittuva tarina vie heti mukaansa, sen sokeasta ranskalaistytöstä ja älykkäästä saksalaispojasta tulee nopeasti läheisiä. Jokin kerronnassa muistutti kovasti Carlos Ruiz Zafónia parhaimmillaan, tässäkin kova ja armoton maailma voi olla samalla myös kaunis ja unenomainen. Tätä voin suositella vilpittömästi.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Barbarotti-sarjan viimeinen osa

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar

Nesserin viisiosainen sarja rikoskonstaapeli Gunnar Barbarottista päättyy tässä kirjassa loppujen lopuksi ihan hyviin tunnelmiin. Barbarotti ehti tulla jo tutuksi omine persoonallisine omituisuuksineen. Toisaalta, ehkä meidän jokaisen pitäisi aina välillä hiljentyä kysymään suoraan ja kahden kesken Meidän Herramme mielipidettä, Barbarottia se ainakin auttoi monta kertaa.

Aika erikoista kyllä, mutta mitä useamman Nesserin kirjan olen lukenut, sitä vähemmän olen niistä pitänyt. Jossain vaiheessa olin valmis nimeämään hänet parhaaksi ruotsalaisdekkaristiksi, mutta nyt voisin ehkä sanoa että dekkaristina hän on kohtalainen, mutta muuten kirjailijana parempi, sillä onhan kirjojen sisältö usein paljon muuta kuin pelkkää tapausten selvittelyä. Hänen henkilönsä ovat aina mielenkiintoisia ja värikkäitä ja hänen oma, lämmin suhtautumisensa ihmisiin tuo kirjoihin jotenkin lempeän pohjavireen, vaikka kyseessä ovatkin raakojen tekojen selvittämiset.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Lähikirjallisuutta

  
Arto Ojakangas: Pölkynvälit, Linnunkantaja ja Aurinkomutka

Kun useimmiten lukee käännöskirjallisuutta, tekee joskus hyvää palata paljon lähemmäksi juuriaan, jopa omalle murrealueelle. Tällaisen mahdollisuuden tarjosi eskolalaisen Arto Ojakankaan trilogia, joka sijoittuu 1920-luvun Eskolaan, aikaan jolloin Pikkurataa rakennettiin.

"Ko ihimiset puhuu melekeen niinkö meilläki kotona ruukattihin", tuntuvat he heti tutuilta ja luotettavilta. Ojakankaan kerrontatapa on antaa puheenvuoro kullekin henkilölle vuorollaan, näin tapahtumat saavat syvyyttä ja monesti useammankin näkökulman. 

Elämä ei tuolloin ollut helppoa, se oli työtä, köyhyyttä ja työtä. Jokaisen pienimmästä lapsesta vanhukseen asti joutui tekemään osuutensa jotta niukka elanto saatiin koottua. Herroja kumarreltiin ja passattiin, mutta politiikka tai työväen asia ei näissä kirjoissa nouse kovin tärkeäksi asiaksi. Tunteista ei tuolloin paljoa puhuttu, mutta toki nekin kuuluvat elämään, kanssaihmisistä välitettiin vaikka se osoitettiin usein pienieleisesti ja vaatimattomasti. Alusta loppuun kulkee mukana Elinan ja Erkin kaunis rakkaustarina. 

Ojakangas on tunnettu näytelmäteksteistään ja varsinkin dialogi näissä kirjoissa onkin erittäin sujuvaa, mutta teksti kokonaisuudessaankin on helppoa ja miellyttävää luettavaa yllättävine, hauskoine sanontoineen ja käänteineen.