lauantai 22. huhtikuuta 2017

Erilainen Nesser

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä 

Nesserin laajasta tuotannosta on suomennettu lähinnä dekkareita. Ne ovatkin lajinsa ehdotonta huippua. Tämä nuoren pojan suulla kerrottu tarina Genesaretista on tainnut olla ainoa muuntyyppisen kerronnan suomennos tähän asti. Onneksi kesäkuussa ilmestyvä Taivas Lontoon yllä on jo kirjastossa varauksena.

Kuvittelin lukevani kirjan kerralla, mutta se ei sallinut sellaista ahmintaa, vaan lukeminen jakaantui useammalle päivälle. Ensinnäkin siksi, että kirja oli niin hyvin kirjoitettu, että sitä ei yksinkertaisesti malttanut lukea liian nopeasti. Toisaalta ei halunnut tietää mikä Se Kamala oli, joka vaani unelmakesäänsä viettävien nuorten poikien tulevaisuudessa. Kyseessä oli siis myös jännityskirja ja koska kirjoittajana on Nesser, eivät tapahtumat olleet suinkaan itsestäänselviä tai yksiselitteisiä. Mitään huonoa en osaa tästä kirjasta sanoa, se on jokseenkin täydellinen.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Pääsiäislukemiset

Mark Twain: Vanhaa Välimerta ristiin rastiin 
Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia 
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen 

Mark Twain on kirjoittanut matkakertomuksensa Euroopasta 150 vuotta sitten, mutta sitä ei kyllä tekstistä koskaan arvaisi. Kieli on tuoretta ja useimmat tapahtumat voisivat tapahtua yhtä hyvin tänäänkin. Ehkä ainoa silmiinpistävä ero on nykykatsannon mukaan ilmeinen rasismi - liekö tuota käsitettä tuolloin vielä edes keksitty - niin avoimesti Twain arvostelee muiden kuin valkoisen rodun edustajien ominaisuuksia.

Kazuo Ishiguro on tähän mennessä ollut minulle tuntematon kirjailija, vaikka olenkin lukenut paljon kehuja hänen tuotannostaan. Niiden perusteella ainakin Pitkän päivän ilta on luettava mitä pikimmin. Tämä Haudattu jättiläinen, fantasianomainen teos jostain kaukaa taianomaisesta menneisyydestä jättiläisten ja keijujen ajoilta, oli lupaava ensituttavuus, kiehtova tarina vei mukanaan.

Michael Cunningham on ollut suosikkini ensimmäisestä kirjastaan saakka ja tämä uutuus vain vahvistaa käsitystäni hänestä tosi hyvänä kirjailijana. Hän on antanut ikivanhoille saduille varsinaisen tehopesun ja tuonut ne nykyaikaan - hänen versioissaan ei aina ole helppoa olla prinssi tai prinsessa! Kerrassaan mainioita muunnoksia, paljon mielenkiintoisempia kuin alkuperäiset.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Historiaa ja jännitystä

Asko Sahlberg: Pilatus
Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Ei ole Waltarin voittanutta, mitä tulee historialliseen romaaniin, mutta Asko Sahlberg on kyllä kelpo manttelinperijä. Tekstissä ei ole jälkeäkään tunkkaisen historian pölystä, vaan se on tuoretta ja elinvoimaista. Sahlbergin Pilatus on miellyttävä tuttavuus, vaikka hänen aikansa ei antanutkaan mahdollisuuksia niin laajaan filantropiaan kuin hän ehkä olisi halunnut. Ennen ei kaikki todellakaan ollut paremmin, ainakin jos mennään Rooman valtakunnan mahtiajoille saakka. Ihmishenki ei ollut minkään arvoinen; toisaalta köyhien ja orjien, toisaalta vallanpitäjien - eri syyt, mutta kaikilla hengissäpysyminen yhtä epävarmaa. Onneksi edes nykylakien mukaan sukurutsaus ei enää ole sallittua, roomalaisten hallitsijasukujen pitäisi tässä suhteessa olla hyvin vahva huono esimerkki.

Olen lyhyessä ajassa lukenut useamman skandidekkarin niin, että ne alkavat jo mennä muistissa sekaisin. Hyvä oli tämä Keplerkin mutta ehkä hiukan pidemmän korren tuoreiden kokemusten perusteella veti Ahnhem. Tässä Kaniininmetsästäjässä oli mielestäni eräs epäuskottava juonenkäänne, joka loppupuolella ihmetytti, mutta eiväthän tämäntyyppiset tapahtumat toki kokonaisuudessakaan aivan jokapäiväisiä ja uskottavia ole, vaan hyvää jännitysviihdettä - jälleen kerran. Jatkoakin tuntuu olevan tulossa...

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kun vesi ei riitä

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Joskus lukiessani kirjaan ylös lauseita tai kappaleita, jotka ovat erityisen kauniita tai merkityksellisiä. Tämän kirjan kohdalla en sitä tehnyt, sillä parempi ratkaisu olisi hankkia kirja omaksi, niin kaunista ja tiivistä kieltä koko kirja on. Yhtään sanaa ei halua hukata, lukeminen on hidas nautinto.

Tämän kirjan maisema muodostui mielessäni hyvin selvästi, se oli ruskea maisema. En tiedä vaikuttiko kirjan kansi mielikuvaan, mutta näin sekä kylän, teemestarin talon että maaston yhtäläisen ruskeana. Näen vieläkin teemestarin talon selvästi, se on sievä ja hyvinhoidettu talo. Vaikka ruskea on yksi lempiväreistäni, tämä ruskea ei ollut kovin miellyttävä ruskea, paremminkin toivoton ja ankea, periksi antanut. Silti se oli turvallinen, vasta kun oveen ilmestyi sininen ympyrä, oli toivo menetetty.

Meidän olisi aika tajuta, että maailmamme ei pysy tällaisena, ellemme tee jotain sen hyväksi. Itsestäänselvyydet lakkaavat olemasta, joudumme aloittamaan alusta ja jos puhdas vesi loppuu, loppuu elämä. Jossain päin maailmaa se on jo todellisuutta, mutta suurin osa maailmaa nukkuu vielä valheellisen hyvinvoinnin ja välinpitämättömyyden unta.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vanhoja ystäviä ja uudempia tuttavuuksia

Donna Leon: Tuntematon ihailija 
Stefan Ahnhem: Miinus kahdeksantoista astetta 

Säännöllisesti noin kerran vuodessa ilmestyvä Donna Leonin Guido Brunetti -tarina on kuin pääsisi vuotuiselle lomalle tapaamaan rakkaita ystäviä. Hyvänä puolena vielä se, että he sattuvat asumaan unelmien Venetsiassa. Tosin Leon on yhä huolestuneempi Venetsian tilasta, niin kuin varmaan kaikki venetsialaiset - kaupungin ihanuus saattaa koitua sen kohtaloksi, kun kohta ainoat asukkaat siellä ovat turisteja ja kaikki aito ja alkuperäinen häviää. Mutta ei ihan vielä, toistaiseksi Brunetti ja muut ystävät voivat vielä kulkea vanhan kaupungin silloilla ja calleilla entiseen tapaan. Rikostenkin maailmassa oli rauhallinen vaihe, vain eräs stalkkeri aiheutti ongelmia Brunetin ystävälle, mutta siitäkin selvittiin.

Kolmannessa Stefan Ahnhemin trillerissä vauhti senkun kiihtyy. Sekä Fabian Riskillä Ruotsissa että Dunja Hougaardilla Tanskassa on omat ongelmansa ratkaistavana. Ruotsissa varastetaan henkilöllisyyksiä ja Tanskassa ongelmia aiheuttavat nuoret, jotka leikkivät ihmisten elämillä eikä Dunjan työtä tee yhtään helpommaksi hänen entisen pomonsa asioihin puuttuminen. Jännitys tuntuu ajoittain jopa liian kovalta, kun uhkaavia tilanteita sattuu samanaikaisesti useammalle henkilölle. Jutun ratkeaminenkin antaa hengähtää vain hetken, kun jo tämän kirjan lopussa luodaan pohja uuden rikoksen selvittämiselle. Jatkoa on siis luvassa!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kulttuurieroja

Obioma, Chigozie: Kalamiehet

Valitettavan harvoin tulee luettua muista kuin omasta kulttuuripiiristämme peräisin olevia kirjoja. Kannattaisi kyllä, sen osoittaa jo tämä nigerialaisen kirjailijan kirjoittama Kalamiehet. Kirjan kieli on kuin runoa tai kansantarua, kaunista ja salaperäistä. Perheen ja varsinkin veljesten yhteiselämä on erilaista kuin meillä, mutta silti niin samanlaista. Välittäminen on kaikille yhteistä, samoin sisarusten riidat ja erimielisyydet ja vanhempien turhautuneisuus lasten kasvatuksen suhteen. Uskonnollisuus on vahva tekijä ihmisten elämässä, mutta sen lisäksi ehkä vieläkin voimakkaampaa on ikiaikainen taikausko, joka saattaa määrätä jopa ihmisten elämästä. Perhettä kohtaavat tapahtumat eivätkä ihmisten kohtalot ole aina kauniita.. Kirjan loppuessa päällimmäiseksi jää kuitenkin haikean hyvä mieli; ihminen on selviytyjä.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Piinaavaa jännitystä ja ihmiskunta pähkinänkuoressa


Stefan Ahnhem: Yhdeksäs hauta
Mark Twain: Salaperäinen vieras ja muita tarinoita

Olen kyllä ihan mielissäni että Ahnhemin kolmaskin trilleri on minulla sentään jo varauslistalla kirjastossa. Jos etsii koukuttavaa luettavaa, tämä on juuri sitä. Tyypillistä on myös se, että lukija pysyy pimennossa todellisen syyllisen suhteen hyvin pitkään, niinkuin tapausten tutkijatkin. Sitä palkitsevampaa sitten onkin, kuin hajanaiset tapahtumien säikeet kiertyvät loogiseksi kokonaisuudeksi.

Sitten tämä vaatimattoman, kauniin kannen takana piilotteleva pikku kirja, joka pitää sisällään Mark Twainin (1835-1910) neljä kertomusta:

  • Miljoonan punnan seteli (1893)
  • Kuinka Hadleyburg lahjottiin (1900)
  • Calaverasin piirikunnan kuuluisa hyppysammakko (1865)
  • Salaperäinen vieras (post. 1916).
Kaikki tarinat olivat kutkuttavan hyviä, mutta Salaperäinen vieras ehdottomasti loistavin. Sen 150 lyhyeen sivuun sisältyi vaatimattomasti koko ihmiskunnan perusolemus niin raadollisena kuin sen vain Saatana voi kuvata. Hänen ei tarvinnut liioitella, tarvitsi vain näyttää innokkaina kuunteleville ystävilleen, millaisia ihmiset ja maailma todellisuudessa ovat. Eläimeen vertaaminen oli hänen mukaansa aina loukkaus eläintä kohtaan, sillä eläimillä ei ole moraalia - ne eivät siis voi tehdä moraalittomia tekojakaan niin kuin ihminen aivan vaivattomasti voi. Vaikka tarina on yli sata vuotta vanha ja sijoittuu keskiajalle, ei mikään ihmisessä ole muuttunut näihin päiviin mennessä.

Ensimmäiseksi tämän kirjan lopetettuani tilasin itselleni Twainin 2011 ilmestyneen Omaelämäkertani. Omasta kirjastosta löytyy myös muistelmateos Mississippi-virralla. Muita novelleja täytyy myös vähitellen hankkia omaankin kirjastoon.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Olipa aika tutustua


Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt

Todella hyvä uusi tuttavuus on tämä Ahnhem ja hänen etsivänsä Fabian Risk. Uskomatonta, kuinka hyvä voi esikoisteos olla! Tosin, onhan kirjoittajalla sormensa pelissä niin Wallanderin kuin Irene Hussinkin käsikirjoittajana, joten mitenkään outo alue tämä rikosdraama ei ole.

Tämä kuuluu joukkoon lukeako vai eikö lukea, kun haluaisi pian tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja toisaalta haluaisi jatkaa lukukokemusta mahdollisimman pitkään.

Paljon puhutaan kouluajan jättämistä traumoista, mutta tämä tarina vie aivan uusiin ulottuvuuksiin sen, millä tavoin uhri voi vielä paljon myöhemmin reagoida noihin kokemuksiin. Kouluampumiset ovat siitä yksi esimerkki, tässä toiminta on vielä paljon monimutkaisempaa eikä kukaan ole turvassa.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Tapaamme jälleen uuden komisarion


Marco Vichi: Komisario Bordelli

Tähän asti lukemani italialaiset tai Italiaan sijoittuvat dekkarit ovat olleet virkistävän erilaisia esim. skandidekkareihin verrattuna. Tämäkään uutuus ei tee poikkeusta, onneksi vihdoin saadaan suomennokset tälle Komisario Bordelli -sarjalle. Tämä ensimmäinen osa on alun perin ilmestynyt jo vuonna 2002 ja sen jälkeen on ilmestynyt neljä muuta. Tänä vuonna ilmestyy toinen suomennos.

Ainakin vuonna 1963, johon tämä tarina sijoittuu, oli poliisin työ melko rauhallista, välillä saattoi vaikka käydä ottamassa muutaman tunnin nokoset kotona tai rikospaikalla tai nauttia ystävän luona muutaman lasillisen grappaa samalla kun kyselee tältä tietoja tapauksesta. Rikos tulee ratkaistua vähän kuin itsestään ajatustyötä tekemällä ja siinä sivussa saa lukijakin tutustua komisarion värikkääseen ystäväpiiriin, johon kuuluu niin pikkurikollisia kuin keksijöitäkin. Parasta tässä ovatkin henkilöt, rikos jää sivurooliin ja hyvä niin.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kehityspolitiikkaa


Osmo Kärkkäinen: Keiteleen kummisedät - pienkunnan tulevaisuus

Keiteleen kunnan kunnajohtajana 70-luvulla toiminut Kärkkäinen on kirjoittanut melko vauhdikkaan kirjan ajalta, jolloin Keiteleellä päätettiin kehittää kunta kerralla kuntoon vaikka väkisin. Syntyikin teollisuutta, mutta ei ilman pettymyksiä ja takaiskuja. Kokouksia pidettiin ympäri maata ja Ruotsissa asti, eikä asioiden nopeaa käsittelyä tuntunut haitanneen nykyajasta katsottuna hidas tiedonvälityskään - kun mies oli kalalla, ei häneen saanut yhteyttä vaikka asia olisi kuinka tärkeä.

Pienten kuntien ongelmat eivät tuosta ole juuri vähentyneet, päinvastoin. Elinvoiman säilyttämiseksi hyvät keinot ovat tarpeen eikä kukaan oikein vieläkään ole keksinyt yksinkertaista reseptiä tähän. Toivottavasti tällainen "Keiteleen malli" tulisi vielä muuallakin käyttöön, jotta maa säilyisi asuttuna eikä kaikki toiminta valuisi alas etelään.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

(Hiihto)lomaviikon satoa


Hyvin sekalainen kokoelma luettuja ja selailtuja kirjoja kertyi palautettavaksi talviloman aikana. Sainpa sentään aikaiseksi muutaman sukkaparinkin keräykseen.

Edes teoriassa on joskus hyvä tietää, miten terveyttä voisi ylläpitää, siinä mielessä luin Anssi Sovijärven Miksi hengästyn? ja Anu Marinin Aktivoi aineenvaihduntasi. Mitään minulle osuvaa uutta ei varsinaisesti tullut esille, kyllähän nuo syyt ja seuraukset ovat jo selvillä tähän ikään ja huonoon kuntoon nähden. Ehkäpä se inspiraatio tilanteen parantamiseksikin kuitenkin jostain pikkuhiljaa ilmestyy.

Uusi tuttavuus oli islantilainen Arnaldur Indriðason, jonka Räme oli kelpo dekkari. Tämän sarjan hahmoihin tekee mieli tutustua lähemminkin seuraavien osien mukana.

Suurin piirtein kuvia katsomalla selvitin Michael Jordanin Itämaista viisautta : Idän filosofiat ja rituaalit, tälle hetkellä aihe ei jaksanut innostaa enempää.

Samoin selailin kauniin Katri Oikarisen kirjan Luo aarteita vanhoista kirjoista - Yli 40 oivaltavaa ideaa. Kirjat ovat ihania sinällään ja myös kauniita esineitä ja niitä voi vanhanakin vielä kunnioittaa tekemällä niistä kauniita esineitä, jos toinen vaihtoehto on hävittäminen.

Olin juuri katsonut muutaman dokumenttifilmin toisesta maailmansodasta, keskitysleireistä ja tästä johtajasta kun kirjastossa käteen sattui tämä "hillitön poliittinen satiiri", Timur Vermesin Täällä taas. Tarina alkaa siitä, kun Adolf Hitler herää berliinäiseltä joutomaalta vuonna 2011, pudistaa vaatteensa ja jatkaa siitä mihin jäi. Ajatus tuntui huvittavalta, mutta mitä pidemmälle luki, sitä tympeämmältä aihe tuntui. Nykyajassa hänestä tuli tietenkin tv-tähti ja suosio tuli sitä kautta, mutta suosio yhtä kaikki. Luin kirjan loppuun melko väkisin ja harmittelen jopa että sen tein, mitään tämän kirjan olemassaoloa puolustavaa loppuratkaisua ei tullut. Huumorintajuni on kyllä muutenkin omituinen, mutta tähän huumoriin se ei ainakaan taivu.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Paluu historialliseen romaaniin

Asko Sahlberg: Herodes

Olihan siinä luettavaa, 680 sivua, mutta sanoisin että ei yhtään turhaa. Kirja oli mainittu lukuromaaniksi, jota termiä olen joskus ihmetellyt - eivätkö kaikki romaanit ole? - mutta tämän kohdalla ymmärsin sen tarkoituksen. Kirjaa lukee lukemisen vuoksi, viihtyäkseen ja nauttiakseen. Mitä pidemmälle lukeminen eteni, sitä mieluummin siihen tarttui, oikein odotti iltaa jatkaakseen lukemista. Aika usein tuli käytyä netissä tarkistamassa historiallisia faktoja ja hyvin ne olivat Sahlbergilla hallussa, sitä pidän tärkeänä luettavuuden ohella. Seuraavaksi luettavaksi sitten Sahlbergin Pilatus.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Finders Keepers

Stephen King: Etsivä löytää

Ehdin jo joskus päättää, että olen Kingini lukenut, tyylilaji alkoi puuduttaa. Kuitenkin, kun Mersumies ilmestyi ja yliluonnollisuus antoi tilaa perinteisemmälle dekkarille, päättelin että sitäkään lajia King ei varmaan kovin huonosti pysty kirjoittamaan ja annoin vielä mahdollisuuden.

Se kannatti, Mersumies oli hyvä, samoin kuin tämä toinenkin osa jossa eläköitynyt rikosetsivä Bill Hodges jatkaa etsiväntyötää ensimmäisestä osasta tuttujen henkilöiden kanssa. Tämä ei ihan samalla tavalla alusta asti imaissut mukaansa, mutta loppua kohti vauhti kiihtyi aivan mukavasti. Teoksen loppu enteilee myös lisää jännitystä ajatellen ensi vuonna ilmestyvää kolmatta osaa, joka on kyllä ehdottomasti luettava myös.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Historiaa ja himmeleitä

Petri Tamminen: Suomen historia
Pirkko Kuusela: Himmelikirja

Petri Tammisen kirja koostuu lyhyistä muisteluista Suomen itsenäisyyden ajalta, koottuna yli viideltäsadalta ympäri Suomea haastatellulta ihmiseltä. Muistot ovat pieniä, niin kovin inhimillisiä hetkiä suurten tapahtumien varjossa. Vaatimaton, pienimuotoinen kirja kasvaa paljon itseään suuremmaksi kun lukija ymmärtää, että historia olemme me, kaikki pienet ihmiset yhdessä ja erikseen.

Pirkko Kuuselan Himmelikirjassa on paljon kauniita malleja, joita ihaillessa into tehdä joskus oma himmeli kasvoi taas. Työkaveri innostui myös ja lupasi hankkia järvikortetta materiaaliksi (tai siis lupasi miehensä hankkivan sitä). Ehkäpä tästäkin unelmasta vielä tulee totta.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Hyvää ja oikein hyvää kotimaista

Matti Rönkä: Eino
Asko Sahlberg: Häväistyt

Matti Rönkä kirjailijana muistui mieleen Mielensäpahoittaja-elokuvasta ja ajattelin korjata minulla hänen kirjojensa kohdalla olevan aukon. Otin sattumanvaraisesti luettavaksi tämän Einon sen kummemmin valitsematta. Kyseessä ei sitten ollutkaan dekkari, kuten olin olettanut, vaan perhetarina suomalaisen miehen elämästä. Sellaisena aivan hyvä ja seuraavaksi aion kokeilla Röngän dekkareita.

Asko Sahlbergin nimi taas tuli esiin erään kirjallisuusblogin kautta ja lainasin kokeeksi tämän Hylätyt sekä vielä lukemista odottavan historiallisen Herodeksen. Siltä odotan paljon tämän ensimmäisen luettuani. Mahtavaa, että tällä upealla kirjailijalla on minua, hänestä aikaisemmin tietämätöntä lukijaa, varten monta lukematonta teosta. Upeaa tekstiä!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Vauvasukkia ja filosofiaa

Facebookin "Villasukkakeräys juhlavuotena syntyville"-ryhmän innoittamana aloin minäkin neuloa pieniä sinivalkoisia sukkia tänä vuonna syntyville vauvoille. Ensimmäinen erä syntyi kahdesta sadan gramman kerästä Nalle-lankaa, siis kahdeksan paria. Näitä on kyllä hauska tehdä, vaikka pienen näprääminen vaatii kyllä keskittymistä. Vielä on odottamassa 300 g Dropsin Baby Merinoa, siitä tullee muutama pari enemmän, kunhan sinniä riittää.

Reijo Wilenius: Aatteiden maailma; Johdatus aikamme aatevirtauksiin

Tämä kirja taisi tulla lukulistalle kun etsin kirjoja itämaisesta filosofiasta. Niitäkin tässä sivuttiin, mutta vain vähän, pääpaino oli jälleen länsimaisella filosofialla.

Kun lukee tänä päivänä "aikamme aatevirtauksista" joista on kirjoitettu vuonna 1981 eli 36 vuotta sitten, on selvää, ettei tieto aivan ajantasaista ole. Toisaalta suurin osa esitellyistä filosofeista ja aatteista ovat syntyneet paljon ennen tuota vuotta 1981.

Löytyipä tekstistä helmikin, joka teki lukukokemuksesta hyvinkin kannattavan. Kyseessä on Albert Einsteinin selitys omasta uskontokäsityksestään. Se on niin lähelle kuin mahdollista se sama, jonka tunnistan omakseni, en vain koskaan ole sitä osannut noin hienosti ilmaista. Varsinkin tuo jälkimmäinen lause sisältää minun mielestäni juuri tämän asian ytimen. Einsteinin sanottiin olevan ateisti, mutta hän ei kuitenkaan tyrmännyt tällaista käsitystä. Itse en ole ateisti ja tämä sopii minulle oikein hyvin.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Tämä osui monta kertaa

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Tämän kirjan otin kirjastosta mukaan kannen ja nimen perusteella. Kirja osoittautui jälleen yhdeksi todisteeksi siitä, että kotimaista kirjallisuutta kannattaisi lukea enemmän. Sen välttelemisen syyksi en ole keksinyt muuta kuin ehkä sen osittain tiedostamattoman tunteen, että muihin maihin ja kulttuureihin sijoittuvat (erikoisetkin) tapahtumat on helpompi kuvitella tapahtuneiksi, kuin kotimaan tutuissa ympyröissä tapahtuvat.

Tämän kirjan tapahtumat sen sijaan olivat arkisia ja kaikille tuttuja tilanteita. Yllättäen tunnistin itseni jokaisesta päähenkilöstä. Niin kuusikymppisestä leskeksi jääneestä Eevasta kuin hänen 35-vuotiaasta naapuristaan Sinistä - ja jopa Eevan kissasta Kyllikistä, jolla oli tässä kirjassa oma kertojaääni. Yhteneväisyyksiä omaan elämääni oli niin paljon, että alkoi jo naurattaa.

Tällaista se naisten elämä on, ainakin yksinäisten. Kirjassa on kepeä sävy ja se hymyilyttää, mutta vakavia ja suuria asioita tapahtuu näiden naisten elämässä. Mutta naiset ottavat ne vastaan ja jatkavat elämäänsä vahvistuneina ja varmempina. Kunpa sen oppisi itsekin.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Sota ja sen seuraukset

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Aikaisemmin olen lukenut Lemaitrelta kolme dekkaria, jotka ovat olleet erittäin hyviä. Hänen historiallinen romaaninsa oli ensimmäinen lajiaan, mutta voi miten loistava!

Vaikka kyseessä ei ole dekkari, Lemaitre osaa jännityksen luomisen. Se on mukana joka sivulla ja kiihdyttää lukuvauhtia. Toisaalta täytyi välillä olla lukematta vain, jotta nautinto ei loppuisi liian nopeasti.

Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheen ja rauhan ensi vuodet olivat sekavaa aikaa, jolloin sodasta selviäminen vaati sekä kansaskunnilta että ihmisiltä suuria ponnistuksia. Se loi myös häikäilemättömille keinottelijoille mahdollisuuksia rikastua suunnattomasti käyttäen hyväkseen jopa ihmisten syvimpiä tunteita.

Lemaitre punoo upean juonen, joka saa alkunsa sodan loppuvaiheissa, mutkistuu parin seuraavan vuoden aikana ja saa lopulta ratkaisunsa. Erityisen hienosti Lemaitre kuvaa ihmisiä, hänen henkilönsä tulevat näkyviksi ja eläviksi värikkäillä luonnehdinnoilla. Jokaisessa henkilössä on jotain hyvää ja jotain huonoa - erästä poikkeusta lukuunottamatta, josta hyvää sanaa on vaikea keksiä.

torstai 12. tammikuuta 2017

Filosofiaa ja uskontoa

 Frédéric Gros: Kävelyn filosofiaa
Richard Rohr: Yksinkertaisuus: Irti päästämisen taito

Filosofi Frédéric Grosin kirjan nimi kiinnitti huomioni itsestäänselvyydellään - tottakai kävelyllä on filosofia, vain siitähän siinä pohjimmiltaan on kysymys. Sen myös kirjoittaja tekee selväksi. Hän kertoo eri näkökulmia kävelyyn sekä tunnettujen filosofien ja taiteilijoiden suhdetta siihen. Paljon runoutta ja filosofiaa on syntynyt kävellessä!

Richard Rohrin kirja ei ollut aivan sitä, mitä nimen ja esittelytekstin perusteella odotin. Kuvittelin sen enemmän "yleishengelliseksi", mutta kun kirjoittaja on katolinen fransiskaanipappi, on paino luonnollisesti uskonnolla ja uskolla. Ei sinänsä ollenkaan huono asia, en vain saanut tästä kirjasta irti sitä mitä toivoin, vaikka se toki paljon mielenkiintoisia ajatuksia sisälsikin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Toinen yllättävä loppu

James Hilton: Sattuma korjaa satoa 

Tämäkin kirja tuli luettua samaisen yllättävien loppujen listan perusteella kuin Jodi Picoultin Leaving Time. Tämä oli mukava luettava ja loppu kylläkin yllättävä, mutta melko epäuskottava, joten se ei ollut kirjan huippukohta. Sen sijaan oli mukava huomata, että kirjoissa (elämässä) monet asiat ovat samanlaisia riippumatta kirjoitusajankohdasta. Tämä oli ilmestynyt vuonna 1949, eikä sen "vanhuus" ollut mitenkään häiritsevää, päinvastoin. No, uusihan se toki onkin vielä, mutta ei silti kannattaisi aina pyrkiä lukemaan vain uutuuksia kun koko kirjallisuuden historia on täynnä helmiä.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Hieno aloitus lukuvuodelle

John Williams: Stoner

Päätin lukea tämän kirjan heti sen ilmestyttyä, mutta jostain syystä siirsin lukemista näin kauan. Ehkä tiesin, että lukukokemus on niin hieno, että sitä kannattaa odottaa. Jo kansi oli jotenkin vangitseva ja hyvin intiimi.

Kirjassa kerrotaan yhden ihmisen elämästä ilman suurta dramatiikkaa. Silti tapahtuu paljon ja elämä muuttuu monta kertaa. Tämän yhden ihmisen elämä on sen näennäisestä vaatimattomuudesta huolimatta kuvattu suurella lempeydellä ja arvostuksella. Vähäeleisyydestään huolimatta kirja tulee julistaneeksi painokkaasti jokaisen elämän tärkeyttä ja arvokkuutta.

Oikeasti tästä on vaikea sanoa mitään, niin hyvä se on. Tästä ei kannata kertoa, se on koettava itse.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Joululoman luku- ja sukkasatoa


Jodi Picoult: Leaving Time 
Boris Akunin: Somistaja (Erikoistehtäviä)
Boris Akunin: Valtioneuvos 
John Tyerman Williams: Nalle Puh ja filosofit
Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child - Parts I & II
Pablo Neruda: Valitut runot 

Kun viettää joululoman kotona enimmäkseen yksin, ehtii paljon. Oli minulla epävirallinen tavoitekin, nimittäin saada luettua vuoden loppuun mennessä 80 kirjaa. Se onnistui ja meni yhdellä ylikin http://kanervanvarpu.blogspot.fi/p/luettuja-kirjoja.html.

Jodi Picoultin kirjan poimin listalta, jossa lueteltiin kirjoja, joissa on yllättävä loppu. Se piti todella paikkansa ja ennen sitä ehti saada paljon tietoa elefanttien käyttäytymisestä, mikä oli oikeasti mielenkiintoista. Ja eroavatko ihmiset niistä paljoakaan?

Boris Akuninilta on onneksi käännetty lisää teoksia, ilmeisesti ainakin yksi on vielä tulossakin. Erikoistehtäviä sisälsi jo aikaisemmin lukemani Patasotilaan sekä tämän Somistajan. Valtioneuvos on aivan uusi suomennos. Kun haluaa jotain aivan erilaista salapoliisiromaanien alalta, kannattaa lukea näitä.

John Tyerman Williamsin analyysi kertoo, kuinka itse asiassa koko länsimainen filosofia onkin vain valmistautumista Nalle Puhiin. Filosofiaahan Nalle Puh onkin, se on kyllä ollutkin selvää, mutta tarvitaan asiantuntija osoittamaan, kuinka paljon sisältyykään näennäisen yksinkertaisiin lauseisiin. Ajatella!

Antti Tuomainen on uusi dekkaristituttavauus. Syynä siihen, että en ole aikaisemmin näitä lukenut, on varmaankin vain se harmillinen kotimaisten dekkarien syrjintä, jota jostain syystä harrastan. Tuomaista on käännetty monille kielille, tämä on hänen esikoisensa ja todellakin hyvä sellainen. 

Rowlingin kahdeksas, näytelmämuotoon kirjoitettu Harry Potter -kirja oli parempi kuin moittivien arvostelujen jälkeen kuvittelin ja totuttelun jälkeen myös näytelmämuodon lukeminen alkoi sujua.

Pablo Nerudan runoja tuli nuoruudessa luettua ja samat suosikit sieltä löytyivät edelleen, vaikka enemmistö ei minua niin puhutellutkaan.

Käsitöissä ovat vuorossa Suomen juhlavuoden kunniaksi neulottavat vauvasukat, jotka on tarkoitus saada jokaisen Suomessa vuonna 2017 syntyvän vauvan jalkoihin.

Onhan tässä jotain muutakin syntynyt, vaikka hitaasti. Kyseessä on tilaustyö Dropsin ohjeella. Koska tilaaja ei ole vielä tullut noutamaan omaansa, jouduin pyytämään keittiön tuolia mallinukeksi. Lisättäköön sitten kuvia, mikäli pusero on tilaajalle sopiva. Minä kyllä tykkään, on vielä kauniimpi kuin kuvissa.

Löysihän se paita viimein omistajansakin, ja mukavan soppeli siitä tulikin.