sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vanhoja ystäviä ja uudempia tuttavuuksia

Donna Leon: Tuntematon ihailija 
Stefan Ahnhem: Miinus kahdeksantoista astetta 

Säännöllisesti noin kerran vuodessa ilmestyvä Donna Leonin Guido Brunetti -tarina on kuin pääsisi vuotuiselle lomalle tapaamaan rakkaita ystäviä. Hyvänä puolena vielä se, että he sattuvat asumaan unelmien Venetsiassa. Tosin Leon on yhä huolestuneempi Venetsian tilasta, niin kuin varmaan kaikki venetsialaiset - kaupungin ihanuus saattaa koitua sen kohtaloksi, kun kohta ainoat asukkaat siellä ovat turisteja ja kaikki aito ja alkuperäinen häviää. Mutta ei ihan vielä, toistaiseksi Brunetti ja muut ystävät voivat vielä kulkea vanhan kaupungin silloilla ja calleilla entiseen tapaan. Rikostenkin maailmassa oli rauhallinen vaihe, vain eräs stalkkeri aiheutti ongelmia Brunetin ystävälle, mutta siitäkin selvittiin.

Kolmannessa Stefan Ahnhemin trillerissä vauhti senkun kiihtyy. Sekä Fabian Riskillä Ruotsissa että Dunja Hougaardilla Tanskassa on omat ongelmansa ratkaistavana. Ruotsissa varastetaan henkilöllisyyksiä ja Tanskassa ongelmia aiheuttavat nuoret, jotka leikkivät ihmisten elämillä eikä Dunjan työtä tee yhtään helpommaksi hänen entisen pomonsa asioihin puuttuminen. Jännitys tuntuu ajoittain jopa liian kovalta, kun uhkaavia tilanteita sattuu samanaikaisesti useammalle henkilölle. Jutun ratkeaminenkin antaa hengähtää vain hetken, kun jo tämän kirjan lopussa luodaan pohja uuden rikoksen selvittämiselle. Jatkoa on siis luvassa!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kulttuurieroja

Obioma, Chigozie: Kalamiehet

Valitettavan harvoin tulee luettua muista kuin omasta kulttuuripiiristämme peräisin olevia kirjoja. Kannattaisi kyllä, sen osoittaa jo tämä nigerialaisen kirjailijan kirjoittama Kalamiehet. Kirjan kieli on kuin runoa tai kansantarua, kaunista ja salaperäistä. Perheen ja varsinkin veljesten yhteiselämä on erilaista kuin meillä, mutta silti niin samanlaista. Välittäminen on kaikille yhteistä, samoin sisarusten riidat ja erimielisyydet ja vanhempien turhautuneisuus lasten kasvatuksen suhteen. Uskonnollisuus on vahva tekijä ihmisten elämässä, mutta sen lisäksi ehkä vieläkin voimakkaampaa on ikiaikainen taikausko, joka saattaa määrätä jopa ihmisten elämästä. Perhettä kohtaavat tapahtumat eivätkä ihmisten kohtalot ole aina kauniita.. Kirjan loppuessa päällimmäiseksi jää kuitenkin haikean hyvä mieli; ihminen on selviytyjä.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Piinaavaa jännitystä ja ihmiskunta pähkinänkuoressa


Stefan Ahnhem: Yhdeksäs hauta
Mark Twain: Salaperäinen vieras ja muita tarinoita

Olen kyllä ihan mielissäni että Ahnhemin kolmaskin trilleri on minulla sentään jo varauslistalla kirjastossa. Jos etsii koukuttavaa luettavaa, tämä on juuri sitä. Tyypillistä on myös se, että lukija pysyy pimennossa todellisen syyllisen suhteen hyvin pitkään, niinkuin tapausten tutkijatkin. Sitä palkitsevampaa sitten onkin, kuin hajanaiset tapahtumien säikeet kiertyvät loogiseksi kokonaisuudeksi.

Sitten tämä vaatimattoman, kauniin kannen takana piilotteleva pikku kirja, joka pitää sisällään Mark Twainin (1835-1910) neljä kertomusta:

  • Miljoonan punnan seteli (1893)
  • Kuinka Hadleyburg lahjottiin (1900)
  • Calaverasin piirikunnan kuuluisa hyppysammakko (1865)
  • Salaperäinen vieras (post. 1916).
Kaikki tarinat olivat kutkuttavan hyviä, mutta Salaperäinen vieras ehdottomasti loistavin. Sen 150 lyhyeen sivuun sisältyi vaatimattomasti koko ihmiskunnan perusolemus niin raadollisena kuin sen vain Saatana voi kuvata. Hänen ei tarvinnut liioitella, tarvitsi vain näyttää innokkaina kuunteleville ystävilleen, millaisia ihmiset ja maailma todellisuudessa ovat. Eläimeen vertaaminen oli hänen mukaansa aina loukkaus eläintä kohtaan, sillä eläimillä ei ole moraalia - ne eivät siis voi tehdä moraalittomia tekojakaan niin kuin ihminen aivan vaivattomasti voi. Vaikka tarina on yli sata vuotta vanha ja sijoittuu keskiajalle, ei mikään ihmisessä ole muuttunut näihin päiviin mennessä.

Ensimmäiseksi tämän kirjan lopetettuani tilasin itselleni Twainin 2011 ilmestyneen Omaelämäkertani. Omasta kirjastosta löytyy myös muistelmateos Mississippi-virralla. Muita novelleja täytyy myös vähitellen hankkia omaankin kirjastoon.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Olipa aika tutustua


Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt

Todella hyvä uusi tuttavuus on tämä Ahnhem ja hänen etsivänsä Fabian Risk. Uskomatonta, kuinka hyvä voi esikoisteos olla! Tosin, onhan kirjoittajalla sormensa pelissä niin Wallanderin kuin Irene Hussinkin käsikirjoittajana, joten mitenkään outo alue tämä rikosdraama ei ole.

Tämä kuuluu joukkoon lukeako vai eikö lukea, kun haluaisi pian tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja toisaalta haluaisi jatkaa lukukokemusta mahdollisimman pitkään.

Paljon puhutaan kouluajan jättämistä traumoista, mutta tämä tarina vie aivan uusiin ulottuvuuksiin sen, millä tavoin uhri voi vielä paljon myöhemmin reagoida noihin kokemuksiin. Kouluampumiset ovat siitä yksi esimerkki, tässä toiminta on vielä paljon monimutkaisempaa eikä kukaan ole turvassa.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Tapaamme jälleen uuden komisarion


Marco Vichi: Komisario Bordelli

Tähän asti lukemani italialaiset tai Italiaan sijoittuvat dekkarit ovat olleet virkistävän erilaisia esim. skandidekkareihin verrattuna. Tämäkään uutuus ei tee poikkeusta, onneksi vihdoin saadaan suomennokset tälle Komisario Bordelli -sarjalle. Tämä ensimmäinen osa on alun perin ilmestynyt jo vuonna 2002 ja sen jälkeen on ilmestynyt neljä muuta. Tänä vuonna ilmestyy toinen suomennos.

Ainakin vuonna 1963, johon tämä tarina sijoittuu, oli poliisin työ melko rauhallista, välillä saattoi vaikka käydä ottamassa muutaman tunnin nokoset kotona tai rikospaikalla tai nauttia ystävän luona muutaman lasillisen grappaa samalla kun kyselee tältä tietoja tapauksesta. Rikos tulee ratkaistua vähän kuin itsestään ajatustyötä tekemällä ja siinä sivussa saa lukijakin tutustua komisarion värikkääseen ystäväpiiriin, johon kuuluu niin pikkurikollisia kuin keksijöitäkin. Parasta tässä ovatkin henkilöt, rikos jää sivurooliin ja hyvä niin.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kehityspolitiikkaa


Osmo Kärkkäinen: Keiteleen kummisedät - pienkunnan tulevaisuus

Keiteleen kunnan kunnajohtajana 70-luvulla toiminut Kärkkäinen on kirjoittanut melko vauhdikkaan kirjan ajalta, jolloin Keiteleellä päätettiin kehittää kunta kerralla kuntoon vaikka väkisin. Syntyikin teollisuutta, mutta ei ilman pettymyksiä ja takaiskuja. Kokouksia pidettiin ympäri maata ja Ruotsissa asti, eikä asioiden nopeaa käsittelyä tuntunut haitanneen nykyajasta katsottuna hidas tiedonvälityskään - kun mies oli kalalla, ei häneen saanut yhteyttä vaikka asia olisi kuinka tärkeä.

Pienten kuntien ongelmat eivät tuosta ole juuri vähentyneet, päinvastoin. Elinvoiman säilyttämiseksi hyvät keinot ovat tarpeen eikä kukaan oikein vieläkään ole keksinyt yksinkertaista reseptiä tähän. Toivottavasti tällainen "Keiteleen malli" tulisi vielä muuallakin käyttöön, jotta maa säilyisi asuttuna eikä kaikki toiminta valuisi alas etelään.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

(Hiihto)lomaviikon satoa


Hyvin sekalainen kokoelma luettuja ja selailtuja kirjoja kertyi palautettavaksi talviloman aikana. Sainpa sentään aikaiseksi muutaman sukkaparinkin keräykseen.

Edes teoriassa on joskus hyvä tietää, miten terveyttä voisi ylläpitää, siinä mielessä luin Anssi Sovijärven Miksi hengästyn? ja Anu Marinin Aktivoi aineenvaihduntasi. Mitään minulle osuvaa uutta ei varsinaisesti tullut esille, kyllähän nuo syyt ja seuraukset ovat jo selvillä tähän ikään ja huonoon kuntoon nähden. Ehkäpä se inspiraatio tilanteen parantamiseksikin kuitenkin jostain pikkuhiljaa ilmestyy.

Uusi tuttavuus oli islantilainen Arnaldur Indriðason, jonka Räme oli kelpo dekkari. Tämän sarjan hahmoihin tekee mieli tutustua lähemminkin seuraavien osien mukana.

Suurin piirtein kuvia katsomalla selvitin Michael Jordanin Itämaista viisautta : Idän filosofiat ja rituaalit, tälle hetkellä aihe ei jaksanut innostaa enempää.

Samoin selailin kauniin Katri Oikarisen kirjan Luo aarteita vanhoista kirjoista - Yli 40 oivaltavaa ideaa. Kirjat ovat ihania sinällään ja myös kauniita esineitä ja niitä voi vanhanakin vielä kunnioittaa tekemällä niistä kauniita esineitä, jos toinen vaihtoehto on hävittäminen.

Olin juuri katsonut muutaman dokumenttifilmin toisesta maailmansodasta, keskitysleireistä ja tästä johtajasta kun kirjastossa käteen sattui tämä "hillitön poliittinen satiiri", Timur Vermesin Täällä taas. Tarina alkaa siitä, kun Adolf Hitler herää berliinäiseltä joutomaalta vuonna 2011, pudistaa vaatteensa ja jatkaa siitä mihin jäi. Ajatus tuntui huvittavalta, mutta mitä pidemmälle luki, sitä tympeämmältä aihe tuntui. Nykyajassa hänestä tuli tietenkin tv-tähti ja suosio tuli sitä kautta, mutta suosio yhtä kaikki. Luin kirjan loppuun melko väkisin ja harmittelen jopa että sen tein, mitään tämän kirjan olemassaoloa puolustavaa loppuratkaisua ei tullut. Huumorintajuni on kyllä muutenkin omituinen, mutta tähän huumoriin se ei ainakaan taivu.